Syksy on tullut

Istun hiljaisessa keittiössä. Olin ajatellut nukkua pitkään, ettei päivästä tule niin pitkä.

Ulkona näkyy syksy, joka muistuttaa lähenevästä ruusupuskien tarpeesta. Samalla aanantai muistuttaa neidin lähestyvistä kisoista ja tarpeesta valmiille kisapuvulle strasseineen.

Sydän itkee tyhjyyttään, mieli vaeltaa etsien paikkaansa. Keho tuntuu raskaalta ja jalkoihin vetää syksyn kylmyys.

Ympärillä kori kaipaa huolenpitoa, tärisevien käsien alla kännykän netti muistuttaa lähenevästä joulusta. Mieli vaeltaa hetkeksi taloushuoliin, vaan palaa pian tyhjyyteen.

Maanantai. Sairasloma. Tekemättömät asiat. Syyllisyys. Väsymys. Tyhjyys.

Kesä

Meillä on kesäloma, paitsi miehellä. Tarhalainen käy myös osittain vielä hoidossa saamassa leikkikaveria, kun hoitopaikka vielä pitää jokatapauksessa maksaa.

Koululaisilla ja minulla on loma.
Lomastressiä ei ole, sillä taloudessa ei ole tällä hetkellä ajo-oikeuden omaavia aikuisia, syystä tai toisesta. Meillä ei siis ole myöskään Lomastressiä,  tai "pakko mennä käymään"-puheita. Meillä OLLAAN lomalla. Nukutaan kun nukuttaa, ulkoillaan kun huvittaa ja vieraillaan mummuloissa kun Onnibussin aikataulut sattuu sopimaan.

Haaveiltu mökkiprojektikin siis edistyy hitaasti, mutta aikanaan. Onhan siellä jo kattoa saatu asteen verran eteenpäin.  Mukana hyörii myös 97v mökinomistaja, joka ei omastaan luovu, kukaan ei saa auttaa eikä ainakaan muuttaa mökissä mitään.  Annetaan siis mummun sulatella ja projektin edistyä sitä mukaa kun mökille päästään muiden kyyditsemänä.

Nyt koululaiset lomailevat isovanhempien luona ja tarhalaisen kanssa vietetään iltoja yksin, isännän ollessa iltavuorossa. 3h puistossa maistui sekä tytölle että minulle.  Olihan tänään ensimmäinen lämmin päivä.

Kun nyt taas luvataan kylmää ja/tai sateista, meillä kudotaan sukkia, lapasia, huiveja ja pipoja. Kyllä sekin aika tulee ja varmasti käyvät kaupaksi tälle poppoolle.

Nautitaan  kesästä ❤

Köökkiä kuntoon

Tuunattu on.
Ei päästy vappuviikonloppuna mökille remppaamaan, joten  pienenä sijaistoimintona tää keittiön ruokapöytä sai uuden ilmeen.
Isäntä valitsi. Tai no ehdotti. Ja minä hyväksyin. Pidän pastellista ja vanhasta.

Ruskea kolhuinen ja kynsilakan poistoaineen laikuttama pinta on poissa, se on pääasia.
Yllättävän helppoa oli käsitellä toi DC-fix, kuin olis kirjoja päällystänyt. Tosi tuota kalvoa irrotti ja korjasi huomattavasti helpommin :)

Keittiöön on tulossa vielä parikin juttua.. Kun vain saadaan aikaiseksi. Olisipa vuorokaudessa enemmän tunteja.

Kevättä odotellessa

Mulla on kumma tapa. Alan jo helmikuussa haistella ulkona, tuoksuuko kevät. Kevät tuoksuu mutaiselta, tunkkaiselta ja lupaukselta kesästä. Tänä vuonna tunsin tuoksun jo aikaisin helmikuussa, silloin kun piti olla pakkasta ja "oikea" talvi.

Maaliskuu oli toivoa täynnä. Hetki töitä tässä kesää odotellessa.  Ehkäpä saisin kesäksi vielä töihin jäädäkin. Niin ei koskaan käynyt.
Aloitin jatkuvan sairastelun,  katselin ikkunasta joka toinen päivä auringonpaistetta, joka toinen päivä lumi-tai räntäsadetta. Sairasloma jatkui ja jatkui, eikä töissä käymistä tarvi enää ajatella.
Äitihän tosin on aina töissä. Mutta silloin kun äiti ei jaksa olla edes "kotona töissä", oli sairasloma varmaan ihan ansaittua.

Maaliskuu vaihtui huhtikuuhun. Jossakin vaiheessa aloin taas elää. Lupaukset keväästä vaihtui pääsiäisenä pakkasiin ja lumipeitteeseen, joten ajatukseni mökillä touhuamisesta saa vielä odottaa. Vappuna pliis!

Kotona touhuan nyt normaalisti, muutamia extrajuttujakin oon saanut aikaan. Mutta mun mieli halajaa jo mökille remppaamaan ja touhuamaan. Tule kevät!

Monta(ko) blogia, monta(ko) haavetta

Tämäkin bloggaus jäi viime kuussa julkaisematta....

Olen kirjoittanut useampaa blogia elämässäni. Ei, tämä ei ole ensimmäinen.

Myönnän, olen aloittanut blogin jokaisen parisuhteeni alkuaikoina. Silloin, kun siitä on toivonut tulevan "THE" lovestory. Silloin, kun pesää ja yhteistä kotia on rakennettu yhdessä, vaaleanpunaiset sydämet silmillään. Jokainen blogini on sisältänyt aikaansaannoksia, käsitöitä, kivoja juttuja. Niitä kauniita asioita, joista haluaa kodin täyttyvän.

Palataampa maanpinnalle sanoisin.
Ystäväni kirjoitti Facebookissaan ajatuksia herättävästi;

"Oon täs miettiny. Naistenlehdissä on aina niitä onnellisena hymyileviä mimmejä, jotka ovat löytäneet avaimen totaaliseen, täydelliseen ja loppumattomaan onneen jonku ruokavalion tai sielullisen konmarituksen kautta. Jonkun pitäs ehdottomasti tehdä artikkeli niistä naisista, jotka ei oo tollasessa balanssissa! Niistä, jotka hukkaa sukkansa sen jälkeen kun on pukenut ne jalkaansa. Tai jotka kituuttaa palkkapäivästä toiseen koska niillä on kompulsiivinen pakkomielle ostaa hassuja hattuja. Tai niitä, jotka unohtaa kotiavaimensa roikkumaan ulko-oveen yön yli, tai jotka on vihaisia tai väärinymmärrettyjä tai ihan kujalla! P.s. jos oot niitä tyyppejä jotka hymy huulillaan pyöräyttää tosta noin vaan sokerittoman ja jauhottoman marjapiirakan joka viel maistuuki hyvältä ja kotiki on täydellises ojennukses ni poistu mun internetistä. Vihaan sua vähä."

Voin samaistua. Montaakohan blogia seuraan, jossa kaikki on niin helvetin nättiä että kun nostaa katseensa ylös ruudulta ja katsoo ympärilleen, alkaa v*tuttaa. Ja kun kävelen peilin eteen, ärsyttää vielä enemmän.

Meillä on ihan tavallinen isohko kaupungin vuokrakämppä. Meillä haaveillaan omasta asunnosta, jossa olis natisevat lankkulattiat ja vanhaa tuunattua kalustetta.  Sentään 90-luvun ruskeat melamiinihyllyköt on saatu vaihdettua muihin jyskin tai ikean luomuksiin. Wuhuu!
Meillä ei ole aina pullantuoksua, vaan meilläkin syödään joskus kiireessä tai laiskuudessa naapurikaupasta haettua pakastepizzaa, vaikka en muuten niin eineksistä välitä. Ruokaa osaan laittaa, mutta näin aikuisena ei edelleenkään ruskeakastike mun käsissä luonnistu.
Meillä ei ole aina edes siistiä ja joku joutuu joskus jopa lähtemään kouluun kolmatta päivää samassa paidassa! Ajatelkaa!
Meillä lapset joutuu tekemään kotitöitä ja joskus (aika usein) vanhemmatkin makaa sohvalla. Meillä ei saa kaikkea mitä haluaa, vaan just ja just sen mitä tarvii. Mm. voi joutua odottamaan uusia talvikenkiä seuraavaan tilipäivään kulkien lenkkareissa (ihan niinku se poikaa itseään haittaisi!!) kun edelliset käy pieneksi kesken talven.

Meillä on alkutaipaleella oleva uusperhe, jonka myötä parisuhde natisee vähän väliä. Lottovoittoa ei olla saatu ja molemmat on perusduunareita, puhumattakaan entisten liittojen tuomista finanssisotkuista, jotka varjostaa molempia edelleen.
Pienenä bonuksena on toki katkonaisesti 8kk kestänyt sairasloma oireilevan olkapään takia. Mut joku on joskus sanonut, ettei raha tuo onnea. Helpottaisi se vaan kummasti.

Meillä on 4 lasta, joista vanhimmat poikia, meidän yö ja päivä. Toinen treenaa sen mitä jaloistaan ehtii ja käy koulua huolellisesti. Toinen pitää niitä muhkeimpia kalusteita huoneessa paikoillaan, tuijottaa kaikkia mahdollisia ruutua pääosan hereillä ollessaan ja lopun ajan herättelee meitä vanhuksia ajattelemaan asioita mitä ihmeellisimpien kysymysten voimalla. Tuleva nero siis.
Tytöt, no,  tytöt on tyttöjä.  Toinen vielä pieni ja nopea muuveissaan, joten mullakin on ollut totuttelemista taas pienen ihmisen ajatusmaailmaan. Toinen oma pieni prinsessani, haaveilija-jumppatyttö. Kuskaamista, rahamenoja  ja muuta meininkiä siis piisaa.

Kuulostaako ruusuiselta?
Me ollaan silti ihan tavallinen perhe ja meillä on ihan tavallinen koti. Meidän perheen äiti, eli allekirjoittanut, sairastaa masennusta ja on kotona, lastenkin iloksi. Vaikka en ole Cheek, eikä mun masennuksesta kertominen varmasti kenenkään maailmaa horjuttaisi, tää on silti ensimmäinen kerta, kun moni asiasta lukee.

Summasummarum; minkä helvetin takia, aina annetaan julki vaan asiat, jotka on niin älyttömän hyvin ja vaaleanpunaisia? En usko, että oon yksin.

Mä tiedän, etten ole 😊

Tuulen mukaan

Toisinaan elämässä, minun kohdallani usein, joutuu miettimään mitä haluan, mihin suuntaan lähteä.

Olen kyllästynyt. Toiset sanovat, että nämä tulee ottaa uusina mahdollisuuksia. Itse olen väsynyt. Miksi en voi löytää omaa polkua?  Olen jo aikuinen nainen, paljon kokenut ja edelleen vailla oikeaa suuntaa.
Aina kun tartun johonkin, elämä katkaisee sen.

Uskon kohtaloon. Mutta voiko olla että tämä on minun kohtaloni?  Jatkuvat muutokset ja asennoituminen uudelleen?

Nuo raiteetkin ovat mahdollisuus. Tulisipa minun junani ja näyttäisi missä on minun tieni.

Syksy taittui talven alle

Vaikka kuinka rakastan syksyä, joka vuosi muistan nauttia siitä liian vähän.
Tämä syksy päätettiin raivaamalla lähes satavuotiaan mummuni siirtolapuutarhamökki.

Ensikeväänä on aikeissa sitten kunnostaa mökkiä pikkuhiljaa. Miksi?
Sen olen kuullut ihmeen monta kertaa. Miksi haluatte kunnostaa raihnaisen mökin, kun vanhemmillasi on merenrannalla talo kaikkine yleellisyyksine?

Miksi ei? Siirtolapuutarhat kadotetaan kaupungeista jollei niille koeta olevan tarvetta, se on selvää.
Nimenomaan, VANHEMMILLANI on talo meren rannalla. Se HE ovat luoneet oman näköisekseen eläkepäiviä odotellessa. He käytännössä asuvat siellä kokoaikaisesti.
Ja entäpä jos minä haluan Rauhaan ison kaupungin hulinasta,  pois pyykkivuorten ja muiden "yleellisyyksien" luota? Omin kätösin kunnostettuun pieneen mökkiin. Vain kaksin, minä ja mieheni.

Tuolla mökillä olin mummun kanssa päivän jos toisenkin, ja vaikka siellä ei juuri ole yövytty, niin minä sentään olen. Moneenkin kertaan.

Voi olla että mökki on valmis 10vuoden kuluttua, mutta sillä ei ole merkitystä. Nautin kun saan väkertää, kunnostaa ja maalata.

Tämä projekti on vasta alkumetreillä....