LeijonaEmo

"Muista aina antaa enemmän rakkautta läheisillesi, kuin huomiota kiireellisille asioille."

En parempaa/osuvampaa opetusta voi tälle päivälle saada.

Tänään oli todella kiireinen päivä sairaslomalla olevalle yh-mammalle. 12 tuntinen pyöritys, hammaslääkäreitä, tavallisia lääkäreitä, asioiden hoitelua ja normit illan harrastuksiin kuskaukset.

Kiitän itseäni, että huomasin viirut esikoisen kaulalla, mustelman leukaperissä. Vaikka hän on se, joka ei tarvitse mitään ja jää aina kotiin, kun kuskaan muita. Mutta tuntuu hyvältä, että näen hänet.
Kaiken kiireen keskellä, näin kiusaamisen, fyysiset jäljet, niin ison ja reippaan pojan käytöksestäkin huolimatta.

Käyn nyt taistoon, jonka lopputulosta en tiedä. Sillä minä olen leijonaemo,  eikä minun pentuni saa olla vaarassa.

Ja taatusti annan enemmän rakkautta lapsilleni ja vähemmän huomiota kiireelle jatkossakin.

-the LionMom

Elämä edessä?

Olin kirjoittanut tämän jossain vaiheessa syksyä, mutta julkaisu oli jäänyt. Menkööt.

Luin eilen juttua pienestä poikavauvasta, joka vammautui leukemian hoitoon annettujen sytostaattien vuoksi. Annos, jonka poika sai, oli tappava jopa aikuiselle miehelle. Surullista. Lämmin ajatus tuolle perheelle. Samoin tuota poikaa hoitaneille hoitajille. Tuskin syy oli hoitajissa. En voisi ikinä päästä tuollaisen yli.  En äitinä, enkä hoitajana. Poika oli saanut ainakin osan kuulostaan takaisin, joten toivotaan, että ajan kuluessa myös näkö ja toimintakyky palaisi.

Muistan, kuinka mieheni äiti laski aina vastasyntyneen lapseni sormet ja varpaat tullessaan katsomaan meitä synnärille. Tuolloin ajattelin sen olevan hupsua hössötystä.
Elämä opettaa. Lapsen terveys on toki oletus, muttei itsestäänselvyys. Omat muksuni ovat selvinneet koulutielle muutamilla korjausleikkauksilla, nivustyrän tai nilkan korjaus on melko pieni juttu.
Nyt koulua käy kolme energistä, tervettä lasta. Kiitos kohtalo.

Terveys on kumma asia. Usein sitä tulee ajateltua vasta, kun ongelmia ilmenee. Itse olen painiskellut terveyteni kanssa viime vuosina liikaakin. Opettelen elämään asioiden kanssa ja "ne menee siinä sivussa". Mutta siinä vaiheessa kun toinen käteni alkoi kesällä oireilla ja työnteko jäi, pysähdyin vasta asiaa ajattelemaan. Kuinka itsestään selvänä sitä terveyttään pitääkään?

Asiasta kukkaruukkuun.
12v esikoiseni on tietoa imevä miehen alku. Kuinka usein hän avaakaan silmäni jollekin asialle. Asioille, jotka arjen pyörityksessä helposti unohtuu.
Kukapa meistä ei aina haluaisi jotain? Uuden vaatteen, puhelimen tai muuta hömppää.
Taannoin sain kommenttia astioista. Haaveilen GreenGaten mukeista kauniissa keittiössä. Poikani hoksasi huomauttaa, että onkohan sillä oikeasti mitään väliä millainen se kuppi on,josta kahvini juon? Minulla sentään on kuppi. Ja kuppiin kahvia. Ollapa onnellinen siitä kupista ja kahvista. Aivan. Kaikilla ei ole sitäkään.

Toki jos alkaisi kaikesta noin ajatella, tulisi tuskaa joka asiasta. Meillä on asiat Suomessa hyvin. Useimmilla on kuppi, ja kupissa kahvia. Oli kuppi sitten millainen hyvänsä, kahvin merkki sitä mitä on itse valinnut.
Ongelmat on erilaisia. Eri perheissä, eri maissa, eri kulttuureissa.
Silti on toisinaan hyvä herätä miettimään sitä kaikkea mitä meillä jo on.  Varmasti ne kauniit kupit antaa hyvää mieltä, sitä en sano. Ja varmaan jatkossakin himoitsen kuppeja, materiaa, ja kaikkea muuta. Koska meidän ongelmat on pieniä.

Onnea on ajattelevainen poika ❤

Saikkutuunauksia

Kun vasen käsi on pois pelistä, on joutunut vain virkkailla. "Kaatiskuormasta" pelastamani kuteet on muuttuneet kahdeksi lattiatyynyksi tyttöjen huoneeseen, yhdeksi lattiatyynyksi olkkariin ja kahdeksi matoksi. Toinen on viimeistelyä vaille valmis menemään pikkuvessan laattialle ja toinen muutti siskon keittiöön jo pari viikkoa sitten.

Muru yllätti mut viime jouluna tekemällään peilillä ja viimein se löysi paikan olkkarista ja somistin sen valoilla.

Syksyä kohti 

KeskenEräinen

Keneltä meiltä ei ole kysytty "mikä sinusta tulee isona"? Väitän, että heitä, joilta tätä ei ole kysytty, on vähemmän kuin niitä ihmisiä, jotka eivät tiedä kuka Aku Ankka on. Pieni ihminen tuntee muutaman ammatin ja vastatessaan valikoi mieluisimman niistä.

Minä halusin kuulemma määrätietoisesti aina olla leipuri. En kiellä, ettenkö toisinaan viihtyisi keittiössä, saatikka nauttisi siitä, kun ihmiset kiittävät aikaan saannoksistani. Mutta että olisin pyöreä, aavistuksen hikinen,punaposkinen leipuri uunien keskellä aamuyöllä? Ei houkuttele.

Minun kerrottiin myös huokailleen päiväkodin ikkunalla, kun "solttupojat" kävelivät Kasarmilta lomilleen alikäytävästä silloisen kotikaupunkini keskustaa kohti. "Isona menen solttupojan kanssa naimisiin", olin vakuutellut päivästä toiseen.
Ei siinä sitten koskaan käynytkään niin. Lasteni isä sai aikoinaan asepalvelusta vapautuksen, joten en koskaan edes ollut "inttileski".

Viimeiset 15vuotta olen vastannut tuohon kysymykseen vain itselleni. Mikä minusta tulee isona? Luulin, että kolmekymppisenä kokisi jo olevansa aikuinen, mutta vieläkään en alleviivaa sitä.
Vaikka ammatillinen pätevyys on tullut vahvasti hankittua hoitoalalla,  kysyn itseltäni edelleen... Mikä minusta tulee isona?

Liekö valitsin aikoinani väärin ja jonain päivänä vaihdan 4 hoitoalan tutkintoani johonkin aivan muuhun, tai sitten mieleni tarkoittaa kysymyksellä jotain aivan muuta.

Olen sentään löytänyt liudan sanoja vastaukseksi. Minusta tulee isona "pieni". Siis se sellainen ulkoisesti kiinteämpi,  urheileva ja välillä heikoksikin uskaltautuva "pikkuvaimo". Sellainen,  jonka turvallinen mies ottaa illalla kainaloon mielellään. Sellainen, joka uskaltaa ottaa apua vastaan.

Minusta tulee isona myös rikas. No ei edes tarvitse olla rikas rahallisesti, kunhan olisi aina se haaveilemani pesämäinen koti pään päällä ja perheellä se määrä materiaa, että pärjää. Niin ja olishan se kiva, jos leivän päälle saisi muutakin kuin ylähuulen.
Mutta rikkauttakin on useampaa sorttia, pelkkä raha ei ole rikkautta. Haluan olla rikas tunne-elämältäni. Osata nauttia jokaisesta päivästä ja mielellään useammastakin hetkestä päiväni aikana. Siitä, kun sataa ja tympii, siihen, kun aamulla herää oma mies vierellään.
En tunne montaakaan ihmistä, joka ei lottovoittoa toivo. Itse en sitä halaja. Väitän, että elämä köyhtyisi aikatavalla.

Vaatimattoman lapsuuteni vuoksi en osaa haluta. Ette ehkä tulleet ajatelleeksi, mutta yhtä hyvin olisin voinut aloittaa kirjoituksen kysymällä "miksi sinä haluaisit tulla isona?". Haluaisin.  Tekisi mieleni kirjoittaa tähän, että haluta saa, muttei se taivaalta tipu. Miksen siis samantien kysynyt Mikä minusta TULEE isona?

Väitän, etten ehkä koskaan ole valmis. Aikuinen.
Kenties jatkan kasvuani vielä pitkään.
Moni ikäiseni osaa samaistua tähän.
Ollaan yhdessä keskeneräisiä.